Milloin olet viimeksi pysähtynyt kirjoittamaan kortin tai kirjeen?

Täytyy myöntää, että kirjeen kirjoittamisesta on jo tosi kauan aikaa, mutta paperille kirjoitan päivittäin. Kalenteriin, muistikirjoihin ja vihkoihin raapustan ja jäsentelen päivän ajatuksia, suunnittelen, ideoin, kirjaan muistiinpanoja sekä asioita, joita haluan oppia. Minusta on ihana palata tutkimaan vanhaa muistikirjaa tai kalenteria, tuntea paperi, nähdä silloinen käden jälki ja fiilistellä mieleen palaavia muistoja sivuja käännellessä sekä havainnoida, miten joskus jotain mielen laidoille unohtunuttakin palaa takaisin ajatuksiin ja tunteisiin – ehkäpä jonkunlaisen evoluution läpikäyneenä. Joskus myös hämmästyttää, ettei mikään vaikuta muuttuneen – niin hyvässä kuin haastavassa.

Postikorttien antamisen ja lähettämisen perinne on säilynyt itselläni kirjeitä paremmin, vaikka somen käyttö on vähentänyt sitäkin. Kortti on formaatti, joka ilahduttaa itseä joka kerta sekä antajana että vastaanottajana. Minulla kortit jäävät aina elämään aikansa joko hyllyn kulmalle, jääkaapin oveen tai johonkin muualle ilahduttamaan ja sitten ajallaan jemmaan. Kortti on useimmiten matkamuisto, jonka ostan itselleni, kun käyn jossain reissussa. Korteista on ihana tehdä kollaaseja ja osa kodin sisustusta. Niihin kiteytyy mun mielestä jotain erityistä. Ehkäpä siksi olen päätynyt niitä työssänikin suunnittelemaan.

Sähköiset vermeet eivät ole korvanneet fiilistä kirjoittamisen äärelle pysähtymisestä tai käsin kirjoitetun viestin vastaanottamisesta. Kynään ja paperiin tarttuminen on minulle tärkeää ja luontaista – jollakin tavalla sähköistä maailmaa todempaa. Siihen se käden jälki piirtyy paperiin jokaisella käden liikkeellä, ainutlaatuisena, juuri oman näköisenä.

Korttien ja kirjeiden nostalgiaa

Minun lapsuudessa kirjoitettiin kaunokirjoituksella, siitä on jostain syystä tosi lämpimät muistot, vaikka en osaa yhtään sanoa miksi. Ehkäpä alakoulun opettajalla oli osansa asiaan. Kaunokirjoitukseni on muovautunut vuosien saatossa omintakeiseksi ja käsi on luonut omannäköiset säännöt ja koukerot. 80-90-luvulla, minun nuoruudessa, oli hyvinkin yleistä kirjoitella ystävien kanssa. Sillon, ajassa ennen kännyköitä ja nettiä, soitettiin lankapuhelimilla ja juostiin kaverin oven taa pimpottamaan ovikelloa, kun oli asiaa.

Kuulumiset raapustettiin kirjeisiin ja kortteihin ja purettiin tunteita, kun sanat eivät tuntuneet tulevan oikeassa järjestyksessä ulos puhumalla. Oli myös kirjekavereita, joita ei muuten juuri tunnettu, kuin kirjeiden välityksellä. Se tuntuu nyt tosi nostalgiselta. Vieläkin sydämessä läikähtää se pienen ihmisen ainutlaatuinen ja kutkuttava fiilis, kun postilaatikon pohjalta löytyi itselle osoitettu kirje tai kortti. Vanhassa varastolaatikossani on edelleen kirjeet ja kortit vuosikymmenten takaa. Ne tuoksuvat ajan patinalle ja kertoivat elettyjen elämänvaiheiden ajankuvaa. On kirjoitettu arjen iloista ja tavanomaisesta tylsyydestä, ihastuksesta, surusta, toiveista, kaipuusta ja vaikka mistä muusta.

Pidän tärkeinä hetkiä, kun pysähdyn kirjoittamaan, erityisesti kynällä paperille. Siinä on jotain rauhoittavaa, juurruttavaa, aitoa. Kokemus vastaanottamisen puolella on vastaava, tuntuu hyvältä sydänjuuria myöten, sillä joku on pysähtynyt juuri sinun kohdallesi.

Jos sinä pysähtyisit ja tarttuisit kynään, kenelle kirjoittaisit?

Kaikkea hyvää
t: Ninni

Ilahduta kortilla!